Pelikatsaus: Dark Souls

nitosmall

 

Taustamusa: https://www.youtube.com/watch?v=ptiPK7Cdi8Y

En ole hetkeen näitä tehnyt ja tässä kuussa on jäänyt päivittämättä kun on ollu kiirettä, mutta tästä pelistä meinasin jo aiemmin tehdä pelikatsauksen niin nytpä Halloweenin kunniaks sitten lähtee.

Jos on yhtään tietoinen nykyisestä peli-skenestä niin vaikeista peleistä puhuttaessa tykätään niitä rinnastaa aina jonkin tietyn genren ”dark soulsseiksi”. Tämä johtuu siitä että ensimmäisen Dark Souls-pelin aikoihin Nintendo Wii ja muut helpommin lähestyttävät pelit olivat muodissa ja videopelejä yritettiin saada myytyä entistä isommalle yleisölle. Tällöin pelien vaikeusasteetkin olivat matalia kun monia pelejä suunniteltiin niin että kuka tahansa iästä ja kokemuksistaan peleistä huolimatta pystyisi pelaamaan. Mutta sitten tuli Dark Souls. Peli joka ei armoa antanut ja ihastutti synkällä maailmallaan, tarinallaan ja vanhan koulukunnan pelattavuudellaan. Kyseinen peli ei pitele pelaajan kädestä kiinni ja ohjaa oikeaan suuntaan vaan heittää hänet karuun maailmaan jossa kysymyksiä herää enemmän kuin niihin saa vastauksia. Dark Souls oli myyntimenestys ja osoitti että vaikeilla peleillä oli vielä paikkansa markkinoilla. 

Dark Soulsin tapahtumapaikkana toimii Lordran, maa jossa jumalat kukistivat lohikäärmeet ja joiden kuningas Gwyn pitää yllä liekkiä joka palaessaan pitää yllä hänen valtakuntansa loistoa. Näistä ajoista on kuitenkin kulunut sen verran aikaa että maailma on alkanut ränsistyä, ihmiset eivät enää kuole vaan heräävät vain uudestaan henkiin ja jotkut lopulta muuttuvat mielensä menettäneiksi epäkuolleiksi ja eri aikakaudet ovat alkaneet nivoutua yhteen. Pelaajan hahmo herää pelin alussa vankityrmästä ja erään hahmon auttaessa hänet pakoon hän saa kuulla että on olemassa ennustus että yksi epäkuollut tulisi palauttamaan maailman taas ennalleen sytyttäen Gwynin liekin entiseen loistoonsa. Vankilasta ulos päästyään pelaajan nappaa jättiläiskorppi joka vie hänet Firelink Shrineen (paikka jossa yllä oleva musiikki soi) ja muita neuvoja ei sitten annetakaan. Pelaaja saa päättää ihan itse miten lähtee ympäröivää maailmaa tutkimaan ja mitä hänen ylipäänsä tulisi tehdä. 

Dark Soulsin maailma on synkkä, keskiaikaiseen fantasiaan sijoittuva masentava maailma jossa vastaan tulee kaikki fantasiasta tutut naamat kuten jättiläisrottia, luurankosotilaita, lohikäärmeitä ja liskomiehiä. Pelissä ei hirveämmin musiikkeja kuulu ja ihmisiä jotka eivät yritä tappaa pelaajaa on harvassa. Kun itse pelasin peliä ensimmäistä kertaa, oli yksinäisyys lähes piinaava. Kuljin ties missä ja kuolin koko ajan enkä ollut varma meninkö edes oikeaan suuntaan. Niin siitä pelin vaikeudesta. Pelaaja voi käyttää asetta lyömiseen tai taikoa tulta tai ”arcanea”, väistää tai käyttää kilpeä vihollisen hyökkäyksiin tai mitä parasta, juosta karkuun. Hauskuun tulee siitä että mitä tahansa pelaaja voi tehdä vihollisille pätee myös häneen itseensä. Pelin alussa pelaajalla on 5 juomaa joilla pelaaja voi parantaa itseään, mutta jotkut viholliset tykkäävät ottaa myös hörppyjä kesken tappelun. Jos pelaaja lyö vihollista selkään niin se tekee enemmän vahinkoa hienon animaation kera, mutta sama pätee myös jos vihollinen tekee niin pelaajalle. Peli on haastava, mutta ei epäreilu (tai no, mitä nyt muutama kohta voisi olla vähän reilumpi). Dark Soulsissa jokainen vihollinen voi olla se viimeinen eikä mitään tulisi aliarvioida. Kuolema on koko ajan lähellä eikä pelissä kannata säntäillä päättömästi jos haluaa pysyä hengissä tai päästä eteenpäin.

Yksi pelin tunnetuimpia ominaisuuksia ovat nuotiot. Nuotioilla voi tallentaa pelin ja käyttää sieluja, joita saa vihollisia päihittämällä, levelien saamiseen, mutta samoja sieluja käytetään myös ostamaan tavaroita kauppiailta ja mitä parasta, jos pelaaja kuolee niin hän menettää kaikki sielut mitä hänellä sillä hetkellä oli. Mutta pienenä twistinä on että jos pelaaja pääsee uudestaan paikkaan jossa hän viimeksi kuolee, voi hän saada kaikki menettämänsä sielut takaisin. Tämä toimii kuitenkin vain kerran. Tuntien työ voi mennä tuosta vain hukkaan jos on varomaton ja välillä aivan huomaamattaan onkin kerännyt muutaman levelin arvosta sieluja mutta nuotiota ei ole näkyvissä ja sitten pitää vain painaa eteenpäin toivoen että sellainen jostain löytyisi. 

Pelin koukuttavin osa onkin sitten boss-tappelut. Monesti käy niin että autuaana kävelee jonkun nurkan taakse missä ei ole ennen käynyt ja sitten alkaakin kuorolaulu soimaan ja jostain pärähtääkin paikalle joku jättiläisörkki joka tappaa pelaajan yhdellä iskulla. Sitten seuraavat kolme tuntia meneekin siinä kun pitäisi päästä eteenpäin mutta kun ei vaan meinaa pärjätä. Sitten joko opetellaan bossin kaikki mahdolliset iskut ulkoa tai kokeillaan jotain toista taktiikkaa. Ja voi sitä tunnetta kun sen sitten saa lopulta piestyä. Olin Dark Soulsia pelatessa jo mennyt Bloodbornen läpi (joka on myöhemmin samoilta tekijöiltä tullut, tavallaan vähän vaikeampi ja paljon hiotumpi peli) joten arvelin että ei tämä nyt enää niin vaikea voi olla. Mutta otin kyllä turpaan lähes jokaisessa bossissa. Pari kertaa tuli vastaan sellaisia vastuksia että en uskonut että pääsisin pelissä eteenpäin. Mutta pääsin kuitenkin, kun en vaan antanut periksi. En ole kyllä saanut ikinä vastaavanlaisia adrenaliiniryöppyjä kuin silloin kun olen kaikkein vaikeimmista vastuksista päässyt. 

Dark Souls antaa pelaajan harhailla, tutkia, tehdä itse omia teorioita pelin tarinasta ja hahmoista ja jättää lopulta kysymään ja haluamaan lisää. Tokihan netistä löytyy selitykset lähes kaikille pelin hahmoille ja näiden motiiveille, mutta monesti asiat on jätetty vähän tulkinnanvaraisiksi juuri siksi että pelaaja voi tehdä itse omat johtopäätöksensä. Dark Souls on kuin joku NES- tai alkukantainen PC -peli moderneilla grafiikoilla ja pelattavuudellaan koska ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi vastaan tulee. Ja se siinä onkin niin hienoa. En ala paljastamaan mitään sen kummempia yksityiskohtia, mutta peli on kokeilun arvoinen ja jos hermot kestävät niin kyllä se kannattaa läpikin pelata. Moderni klassikko, yksi videopelien merkkiteoksista, olisi 10/10 mutta muutama kohta kaipaisi hiomista joten 9,9/10 riittänee. 

Pelikatsaus: Life is Strange

 

lifeisstrange051

Oon ollu viime aikoina vähän epävarma että mikä tämän blogin identiteetti oikein on, ja sen takia on ollu vähän hankala tehdä päivityksiä. Sitten päätin lukee koko blogin alusta asti läpi ja tajusin että eipä tässä mitään pohdittavaa olekaan, jatkan vaan mitä oon aina tehny ;D

Yks asia mitä oli yllättävän mielenkiintoista lukea omasta mielestä oli nuo Top 15 Peliäni -jutut. En ala mitään uutta listaa kyhäämään nyt tähän hätään, mutta ajattelin tehdä tämmöisiä yksittäisiä merkintöjä joistakin peleistä mitkä on tehny viime aikoina vaikutuksen minuun. Aloitetaan Life is Strangella.

Ostin pelin aika äkkiä sen jälkeen kun sain nykyisen koneeni (eli oikeasti semmoisen koneen millä pystyy pelaamaan jotain) enkä ollut aiemmin erityisemmin pelannut mitään tämän tyylisiä pelejä. LiS:ssä päähenkilö Max on palannut pelin alussa kotikyläänsä keskelle ei mitään ja aloittanut koulun valokuvauslinjalla. Kesken päivän hän päätyy näkemään kun vessassa eräs oppilas ammutaan ja hän oppii vahingossa pysäyttämään ja kelaamaan aikaa taaksepäin. Hän estää murhan tapahtumisen ja alkaa selvittämään vanhan ystävänsä kaverin katoamista ja mitä kaikkea salaliittoja siihen kuuluu.

Peli on siis tavallaan kävelysimulaattori, koska ei pelissä oikein muuta tehdä kuin kävellään, puhutaan ihmisten kanssa ja välillä leikitään ajan kanssa esim. käydään samoja keskusteluja ihmisten kanssa vastaten eri tavalla. Välillä peli ilmoittaa että joillakin teoilla on tarinan kokonaisuudelle suurikin merkitys, joten kannattaa miettiä tarkkaan että mitkä ovat järkeviä valintoja. Mutta toisaalta aina ei voi tietää mikä on paras vaihtoehto, sillä harvemmin sitä on. Valinnat vaihtelevat välillä ”kasteletko huonekasvisi” ”ammutko tämän tyypin”. Tietyissä kohdin peliä tulee sellaisia valintoja vastaan että kyllä piti miettiä useampi minuutti ja käydä jääkaapilla kun oli sellaisia tilanteita.

LiS on erittäin nätti peli. Hahmot saattavat näyttää aina välillä vähän pökkelömäisiltä, mutta kokonaisuus on erittäin tyylikäs ja paikat ovat kauniita. Juoni piti kiinnostavuuteni yllä ja loppupuolella alkaa tapahtumaan sellaisia asioita että ei pystynyt lopettamaan. Suoraan sanottuna en hirveämmin välittänyt päähenkilön Maxin enkä hänen ystävänsä Chloen hahmoista, mutta eipä se kokonaisuutta haitannut sillä hahmoja tässä pelissä riittää. Omaksi lemppariksini nousi koulukiusattu Kate Marsh, jolle kannattaa olla kiltti pelin alkupuolella tai sitä saattaa joutua katumaan… Meinasi nimittäin tulla sydänkohtaus ja itku päästä tietyssä kohdassa. Ja pelin musiikit on kanssa tosi hyvät ja sopivat tunnelmaan. Tuossa ylempänä ehkä lemppari pelin soundtrackista, mutta aika moni muukin on päätynyt kännykkääni.

Vaikea kertoa enempää ilman että alan spoilaamaan juonesta liikaa. Pelin saa ostettua Steamista taikka pleikkarille. Vähän aikaa sitten tuli myös pelille prequel missä Chloe on päähenkilö, mutta odottelen että se tulisi vähän halvemmaksi tässä vuoden aikana 😀 Jos diggaa esim. Telltalen pelejä niin kannattaa kokeilla. Saattaa jättää arvet pelin lopussa, mutta itse tein mielestäni oikeat valinnat.  Itsa good gaem.