Pelikatsaus: Dark Souls 2

Majulablog

Taustamusa: https://www.youtube.com/watch?v=5i_enopHsqg&t=2277s

Dark Souls oli kaiken kuulemani perusteella maailman huonoin peli ja totesin että en sitten vissiin tule sitä pelaamaan maineensa takia. Kuitenkin kuten Dark Souls 1 kanssa kävi, olin pelannut Bloodbornen samoilta tekijöiltä ja ostin koko Dark Souls trilogian halvalla, joten päätin sitten ykkösen jälkeen aloittaa kakkosen sillä periaatteella että ei se nyt niin huono voi olla. Vastaus saattaa yllättää.

Peli alkaa kun pelaajahahmo saa kuolemattomuuden-kirouksen, saman joka vaivasi ensimmäisen pelin valtakuntaa. Nyt ollaan kuitenkin ihan toisessa kuningaskunnassa, mutta asiat ovat ihan yhtä huonosti. Pelaaja on saanut kuulla että tästä paikasta löytyisi parannuskeino kiroukseen ja haluaa parantua ennenkuin hän unohtaa perheensä, muistonsa ja lopulta itsensä kun kuolemattomuus jäytää hänen ihmisyyttään ja tekee hänestä onton ihmisraunion. Kuvassa oleva paikka ”Majula” toimii koko pelimaailmaa yhdistävänä alueena johon pelaaja palaa useampaan otteeseen. Paikka kuvaa koko pelin tunnelmaa täydellisesti. Surumielinen, raunioitunut valtakunta jossa on vähän toivoa tulevaisuudelle, mutta tuoden samalla lohtua niille jotka vielä ovat elossa. Majula on paikka johon pelin aikana tavatut hahmot kerääntyvät ja heidän tarinansa kehittyvät pelin edetessä. Kaikkien hahmojen tarinat ovat kylläkin lopulta melko traagisia, kuten kirottu seppä joka on unohtanut mitä tuli maasta etsimään ja jonka tytär tuli etsimään isäänsä mutta ei tiedä että tämä kyseinen henkilö on vieressä asuva kyseinen seppä.

Pelaaja ajelehtii ympäri maita ja mantuja saaden lopulta tietää että hänen täytyy kerätä neljä sielua jolloin hänestä tulee maan uusi valtias. Edellinen kuningas on kadoksissa ja valtaa pitää hänen puolisonsa kuningatar. Pelin aikana annetaan vihjeitä siitä mikä kuninkaan kohtalo on ollut ja mitä hän on tehnyt. Kauan sitten kuningas varasti jättiläisiltä merten takaa jotain, mikä aiheutti sodan joka runteli maan ja jonka tuloksena kuolemattomuuden-kirous tuli maahan. Kaikista yrityksistä huolimatta tämä johti kuningaskunnan tuhoon ja kuningas katosi. Pelaajan lopulta löydettyä kaikista pimein ja unohdetuin hautakammio syvällä maan alla, pelaaja vihdoin tapaa kuninkaan uskollisimman palvelijan jota vastaan taistellaan. Taistelun aikana pelaaja voi miettiä että miksi tämä henkilö on missä on, kaukana maan alla paikassa johon on haudattu maan ylimystö jo vuosisatojen ajan. Palvelijan kaaduttua taistelussa päästään hautakammion viimeiseen huoneeseen. Pelaajaa odottaa valaisematon huone, jossa valtavaa miekkaa raahaten edestakaisin kävelevä kuningas vaeltaa edestakaisin. Kirous on vallannut kuninkaan mielen jo kauan sitten eikä edes hyökkää pelaajan kimppuun koska on jo niin kaukana ihmisyydestä. Mutta pelaajasta ei voi tulla uutta valtiasta kuningaskunnalle jos vanha hallitsija on vielä elossa. Tämä hetki sai minut tajuamaan miten hyvä tarina pelissä on ja se onkin pelin suurin vahvuus. Tarinan avautuessa pelaajalle, myös pelaaja alkaa jo unohtamaan että miksi tuli kuningaskuntaan. Tämäkö oli hänen tavoitteensa? Itse ainakin olin jo unohtanut koko perheen ja alkuperäisen tavoitteen tässä vaiheessa peliä ja se onkin varmasti ollut tarkoitus. Pelaaja itse saa maistiaisen siitä miltä kuolemattomuuden-kirous tuntuu.

Pelattavuudeltaan kuitenkin peli on vähän niin ja näin. Peli toimii samoilla tavoin kuin edellinenkin peli, mutta pienin muutoksin jotka eivät ole ihan ansaittuja tai tarvittuja. Vihollisten iskujen väistäminen on toisinaan hankalaa, vihollisia on aivan liikaa, bosseja on liikaa ja suurin osa aivan turhia ja edellisen pelin tuoma maine ”pelistä jossa tulet kuolemaan paljon” on jostain syystä otettu tahallaan osaksi pelisuunnittelua ja jotkin kohdat pelissä tuntuvat epäreiluilta. Mutta pelin tarina ja maailma ovat erinomaiset. Myös (ainakin trilogian mukana ilmaiseksi tulleet) pelin DLC eli lisäsisältö on erinomaista, sillä kaikissa kolmessa matkustetaan aina yhteen uuteen pienempään kuningaskuntaan jossa nähdään miten asiat ovat kussakin pilalla. Myös näiden boss-tappelut ovat mielestäni jopa pelisarjan parhaimmistoa, varsinkin musiikkien puolesta jos muuten perus-pelin musiikit eivät jääneet mieleen. 

Dark Souls 2 on mainettaan parempi, mutta ymmärrän kyllä sekä niitä jotka peliä haukkuvat että niitä jotka pelistä pitävät. Itse kuuluisin enemmän peliä puolustavien joukkoon, vaikka muutaman kerran meinasikin mennä hermot peliä pelatessa. Mutta tämä peli kuitenkin osoitti että vaikka jokin asia yleisen mielipiteen mukaan on huono tai surkea, kannattaa vain lopulta luoda itse oma mielipide asiasta omalla kokemuksella. Arvosanaksi annan vaikka 7.5/10, sillä pelin huonot puolet ovat todella huonoja, mutta hyvät puolet todella hyviä. Suosittelen kokeilemaan jos on ollut samassa käsityksessä kuin minä aikoinaan.

Pelikatsaus: Dark Souls

nitosmall

 

Taustamusa: https://www.youtube.com/watch?v=ptiPK7Cdi8Y

En ole hetkeen näitä tehnyt ja tässä kuussa on jäänyt päivittämättä kun on ollu kiirettä, mutta tästä pelistä meinasin jo aiemmin tehdä pelikatsauksen niin nytpä Halloweenin kunniaks sitten lähtee.

Jos on yhtään tietoinen nykyisestä peli-skenestä niin vaikeista peleistä puhuttaessa tykätään niitä rinnastaa aina jonkin tietyn genren ”dark soulsseiksi”. Tämä johtuu siitä että ensimmäisen Dark Souls-pelin aikoihin Nintendo Wii ja muut helpommin lähestyttävät pelit olivat muodissa ja videopelejä yritettiin saada myytyä entistä isommalle yleisölle. Tällöin pelien vaikeusasteetkin olivat matalia kun monia pelejä suunniteltiin niin että kuka tahansa iästä ja kokemuksistaan peleistä huolimatta pystyisi pelaamaan. Mutta sitten tuli Dark Souls. Peli joka ei armoa antanut ja ihastutti synkällä maailmallaan, tarinallaan ja vanhan koulukunnan pelattavuudellaan. Kyseinen peli ei pitele pelaajan kädestä kiinni ja ohjaa oikeaan suuntaan vaan heittää hänet karuun maailmaan jossa kysymyksiä herää enemmän kuin niihin saa vastauksia. Dark Souls oli myyntimenestys ja osoitti että vaikeilla peleillä oli vielä paikkansa markkinoilla. 

Dark Soulsin tapahtumapaikkana toimii Lordran, maa jossa jumalat kukistivat lohikäärmeet ja joiden kuningas Gwyn pitää yllä liekkiä joka palaessaan pitää yllä hänen valtakuntansa loistoa. Näistä ajoista on kuitenkin kulunut sen verran aikaa että maailma on alkanut ränsistyä, ihmiset eivät enää kuole vaan heräävät vain uudestaan henkiin ja jotkut lopulta muuttuvat mielensä menettäneiksi epäkuolleiksi ja eri aikakaudet ovat alkaneet nivoutua yhteen. Pelaajan hahmo herää pelin alussa vankityrmästä ja erään hahmon auttaessa hänet pakoon hän saa kuulla että on olemassa ennustus että yksi epäkuollut tulisi palauttamaan maailman taas ennalleen sytyttäen Gwynin liekin entiseen loistoonsa. Vankilasta ulos päästyään pelaajan nappaa jättiläiskorppi joka vie hänet Firelink Shrineen (paikka jossa yllä oleva musiikki soi) ja muita neuvoja ei sitten annetakaan. Pelaaja saa päättää ihan itse miten lähtee ympäröivää maailmaa tutkimaan ja mitä hänen ylipäänsä tulisi tehdä. 

Dark Soulsin maailma on synkkä, keskiaikaiseen fantasiaan sijoittuva masentava maailma jossa vastaan tulee kaikki fantasiasta tutut naamat kuten jättiläisrottia, luurankosotilaita, lohikäärmeitä ja liskomiehiä. Pelissä ei hirveämmin musiikkeja kuulu ja ihmisiä jotka eivät yritä tappaa pelaajaa on harvassa. Kun itse pelasin peliä ensimmäistä kertaa, oli yksinäisyys lähes piinaava. Kuljin ties missä ja kuolin koko ajan enkä ollut varma meninkö edes oikeaan suuntaan. Niin siitä pelin vaikeudesta. Pelaaja voi käyttää asetta lyömiseen tai taikoa tulta tai ”arcanea”, väistää tai käyttää kilpeä vihollisen hyökkäyksiin tai mitä parasta, juosta karkuun. Hauskuun tulee siitä että mitä tahansa pelaaja voi tehdä vihollisille pätee myös häneen itseensä. Pelin alussa pelaajalla on 5 juomaa joilla pelaaja voi parantaa itseään, mutta jotkut viholliset tykkäävät ottaa myös hörppyjä kesken tappelun. Jos pelaaja lyö vihollista selkään niin se tekee enemmän vahinkoa hienon animaation kera, mutta sama pätee myös jos vihollinen tekee niin pelaajalle. Peli on haastava, mutta ei epäreilu (tai no, mitä nyt muutama kohta voisi olla vähän reilumpi). Dark Soulsissa jokainen vihollinen voi olla se viimeinen eikä mitään tulisi aliarvioida. Kuolema on koko ajan lähellä eikä pelissä kannata säntäillä päättömästi jos haluaa pysyä hengissä tai päästä eteenpäin.

Yksi pelin tunnetuimpia ominaisuuksia ovat nuotiot. Nuotioilla voi tallentaa pelin ja käyttää sieluja, joita saa vihollisia päihittämällä, levelien saamiseen, mutta samoja sieluja käytetään myös ostamaan tavaroita kauppiailta ja mitä parasta, jos pelaaja kuolee niin hän menettää kaikki sielut mitä hänellä sillä hetkellä oli. Mutta pienenä twistinä on että jos pelaaja pääsee uudestaan paikkaan jossa hän viimeksi kuolee, voi hän saada kaikki menettämänsä sielut takaisin. Tämä toimii kuitenkin vain kerran. Tuntien työ voi mennä tuosta vain hukkaan jos on varomaton ja välillä aivan huomaamattaan onkin kerännyt muutaman levelin arvosta sieluja mutta nuotiota ei ole näkyvissä ja sitten pitää vain painaa eteenpäin toivoen että sellainen jostain löytyisi. 

Pelin koukuttavin osa onkin sitten boss-tappelut. Monesti käy niin että autuaana kävelee jonkun nurkan taakse missä ei ole ennen käynyt ja sitten alkaakin kuorolaulu soimaan ja jostain pärähtääkin paikalle joku jättiläisörkki joka tappaa pelaajan yhdellä iskulla. Sitten seuraavat kolme tuntia meneekin siinä kun pitäisi päästä eteenpäin mutta kun ei vaan meinaa pärjätä. Sitten joko opetellaan bossin kaikki mahdolliset iskut ulkoa tai kokeillaan jotain toista taktiikkaa. Ja voi sitä tunnetta kun sen sitten saa lopulta piestyä. Olin Dark Soulsia pelatessa jo mennyt Bloodbornen läpi (joka on myöhemmin samoilta tekijöiltä tullut, tavallaan vähän vaikeampi ja paljon hiotumpi peli) joten arvelin että ei tämä nyt enää niin vaikea voi olla. Mutta otin kyllä turpaan lähes jokaisessa bossissa. Pari kertaa tuli vastaan sellaisia vastuksia että en uskonut että pääsisin pelissä eteenpäin. Mutta pääsin kuitenkin, kun en vaan antanut periksi. En ole kyllä saanut ikinä vastaavanlaisia adrenaliiniryöppyjä kuin silloin kun olen kaikkein vaikeimmista vastuksista päässyt. 

Dark Souls antaa pelaajan harhailla, tutkia, tehdä itse omia teorioita pelin tarinasta ja hahmoista ja jättää lopulta kysymään ja haluamaan lisää. Tokihan netistä löytyy selitykset lähes kaikille pelin hahmoille ja näiden motiiveille, mutta monesti asiat on jätetty vähän tulkinnanvaraisiksi juuri siksi että pelaaja voi tehdä itse omat johtopäätöksensä. Dark Souls on kuin joku NES- tai alkukantainen PC -peli moderneilla grafiikoilla ja pelattavuudellaan koska ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi vastaan tulee. Ja se siinä onkin niin hienoa. En ala paljastamaan mitään sen kummempia yksityiskohtia, mutta peli on kokeilun arvoinen ja jos hermot kestävät niin kyllä se kannattaa läpikin pelata. Moderni klassikko, yksi videopelien merkkiteoksista, olisi 10/10 mutta muutama kohta kaipaisi hiomista joten 9,9/10 riittänee. 

Pelikatsaus: Bloodborne

Lady Mariasmall

https://www.youtube.com/watch?v=1EISe-WdZYE&t=40s

Empä ole hetkeen tehnyt näitä vaikka kaikkea uutta ja jännää on tullut pelattua. Muutaman viime vuoden aikana kuitenkin suurimman vaikutuksen teki minuun Bloodborne, peli jota en uskonut että koskaan tulisin edes pelaamaan.

Jos on yhtään pelimaailman jutuista perillä, tietää että Dark Souls-pelisarja on vaikea. En näihin peleihin siksi ikinä koskenutkaan kun ajattelin että hermothan siinä menee. Kerran menin kaverin luokse ja päätimme kokeilla pelata Bloodbornea jonka hän oli saanut veljeltään lainaksi. Hän ei ollut itse päässyt kuin toiseen bossiin ja sillä kerralla porukalla pelatessa pääsimme juuri ja juuri ensimmäiseen ja sitä vastaan ei sitten pärjättykään. Muutama vuosi myöhemmin Bloodborne tuli ladattavaksi ilmaiseksi PS+-palvelulla ja olin juuri ostanut oman PS4:n. Päätin että nyt minä tämän menen läpi ja näytän kaikille, kyllähän minä nyt muitakin vaikeita pelejä olen pelannut. Oli syksy ja pelasin lähinnä iltaisin/öisin kun Minna oli jo mennyt nukkumaan. Peli olikin hieman kauhumpi kuin muistin ja sydän tykyttäen paahdoin eteenpäin. Lopulta pääsin ensimmäisen bossin ja lopulta (pienellä avustuksella) toisenkin ja pikkuhiljaa monen tuskaisen yön ja viikon jälkeen pääsin kuin pääsinkin pelin loppuun. 

Peli alkaa kun pelaajahahmo saapuu Yharnamiin, kaupunkiin jossa peli tapahtuu, ja saa verensiirron. Kyseisessä kaupungissa verta palvotaan koska paikallinen kirkko on saanut käsiinsä verta joka parantaa kaikki sairaudet. Pelaaja herää oudon unen jälkeen klinikalta yksin ja mennessään syvemmälle löytää ihmissuden syömästä jonkun toisen potilaan ruumista. Juuri sopivasti sattuu olemaan täysikuu ja ”Night of the Hunt” jolloin tavalliset kansalaiset linnoittautuvat koteihinsa ja metsästäjät ja vapaaehtoiset jäävät kaduille tappamaan hirviöitä. Pelaajakin rekrytoidaan metsästäjäksi, jonka tehtävänä on tappaa hirviöitä, ihmissusia ja kaikkea mikä sattuu olemaan ihmisille uhaksi. Hurmoksessaan (tai jostain muusta syystä) kaikki yrittävät kuitenkin tappaa pelaajankin, joka on tullut kaupungin ulkopuolelta. Pelaajan tehtävä on selvitä yöstä, mutta samalla yön edetessä pelin mysteerit syvenevät ja osaan saattaa saada vastauksiakin. Alun viktoriaanien-aikaisen gothic-horror -tyyli alkaa pikkuhiljaa muuttua lovecraftimaiseksi. Pelaajalla on nimittäin ”Insight”-mittari, jonka luku lisääntyy aina kun pelaaja näkee kauheuksia tai tapaa bossin, ja mitä suurempi insight-luku on, sen enemmän pelaaja näkee ”oikeaa” maailmaa. 

Peli on täydellinen esimerkki hyvin tehdystä ”cosmic-horrorista”, eli Lovecraft-kirjojen tyylistä joissa ihminen on niin pieni ja mitätön olio universumissa ettei hänen teoillaan ole mitään merkitystä. Luultavasti ensimmäinen bossi jonka pelaaja kohtaa on jättiläismäinen rääkyvä hirviö ”Cleric Beast” joka toimii hyvin kontrastina muille pelin bosseille, koska seuraava onkin verenhimolleen alistunut metsästäjä joka myös muuttuu taistelun edetessä hirviöksi. Pelin lopussa bossitkin ovat jo muuttuneet lonkerohirviöiksi ja pelaajan motiivit eivät enää ole niin selvät, eli mihin pelaaja on matkalla kaiken sen jälkeen mitä hän on nähnyt ja tehnyt? Itsekin kun menin pelin läpi ensimmäisen kerran, menin lähes saman tien Youtubeen etsimään videoita joissa selitetään pelin juoni ja mitä pelissä oikeastaan edes tapahtuu. Toisella pelikerralla olinkin asioista jo paljon paremmin perillä ja pelin tarina ja maailma, vaikka hieman vaikeasti tulkittavissa, saivat minut pitämään pelistä entistä enemmän. Pelin maailma ja musiikit ovat täydellisen tunnelmalliset ja jos peliä vain jaksaa tahkota kaikista kuolemista ja epäonnistumisista huolimatta eteenpäin, niin kyllä pitäisi pelaajanakin olla jo ihan eri tasoa. Ensimmäisellä kerralla kuolin jokaiseen bossiin ainakin 10 kertaa ennen kuin voitin, toisella kerralla hakkasin jokaisen suunnilleen ensimmäisellä kerralla kun olin oppinut että aina ei pidä mennä vaan täysillä päälle. 

Loppuun vielä yksi kipale ehkä yksistä pelin parhaista tappeluista joka innoitti yllä olevan kuvankin. Lady Maria on yksi pelin vaikeimpia bosseja, mutta joka tulee vastaan vain pelin DLC:ssä (eli maksullinen lisäri). Olin tässä vaiheessa ostanut pelin fyysisenä johon DLC kuului ja DLC:n ensimmäinen bossi oli surullisen kuuluisa vaikeudestaan, mutta pääsin siitä melko nopeasti eteenpäin. Tiesin että Lady Maria tulisi jossain vaiheessa vastaan ja olin ihan hypenä kun pääsin DLC:ssä sinne asti. Taistelu oli hieno ja pitkä ja musiikki sopi siihen täydellisesti ja pääsin sen ensimmäisellä yrittämällä läpi. Tunsin miten endorfiini ja dopamiini ja adrenaliini kiersivät kehossa ja taistelu oli ikimuistoinen. Siis huhhuh. 

https://www.youtube.com/watch?v=-rdt5XNvPkc

10/10 peli, voisin aloittaa vaikka samantien pelaamaan uudestaan, suosittelen kaikille, yksi uusia lempipelejäni.

Memory of Light

Viime syksynä koulussa oli pelinteko-kurssi missä pääsin grafiikka-tiimiin. Minun vastuulla oli päähenkilö ja muutama muu hahmo ja toimin tavallaan grafiikka-tiimin päänä, joten dominoin aika paljon pelin yleisilmettä (ja keksin nimen). Saatiin vihdoin pelistä julkaistua demo, joten laitanpa linkkiä tänne ja vähän behind-the-scenes konseptitaidetta.

https://rerunstudios.itch.io/memory-of-light

Tuosta linkistä voi katsoa pelin trailerin, ladata pelin demon ilmaiseksi ja katella some-kanavista miten työskentely eteni ja tumblasta löytyy haastatteluja yms.

posteri_PetteriEkana mainosjuliste minkä tein koulun käytävälle. QR-koodin skannaamalla pääsee meijän sivuille (en kyllä muista mihin mutta tais olla facebook).

päähenkilöluonnos_1 päähenkilöluonnos_2 päähenkilöluonnos_3 päähenkilöluonnos_4 päähenkilöluonnos_5Päähenkilöstä haluttiin söpö, joten tein hahmosta tytön jossa on vähän fantasia-ja muumi-elementtejä. Pitkään mentiin ihan aikuisella tai nuorella ihmisellä, mutta kun olin vastuussa päähenkilön animoinnista niin ajattelin että hommaa helpottaisi että hahmo olisi pienempi. Ja vaatetus peittää hienosti kädet ja osan jaloista mikä helpotti hommaa entisestään, mutta hiukset jätin pitkäksi ja huivin heilumaan että hahmoon tulee liikkeen tuntua. Värityksen valitsin myös kontrastiksi taustan pimeydelle ja sini-sävyille. Että on tähän ihan ajatusta käytetty.

Koko projekti oli samalla unelmien täyttymys että yhtä helvettiä. Mikään ei oikein mennyt kerralla oikein ja varsinkin animointi oli todella TODELLA tuskallista kun piti opetella käyttämään uutta ohjelmaa ja koko ajan piti muuttaa joko hahmossa tai tiedostotyypissä jotain niin yhden viikon aikana saatoin animoida pelkän kävelyanimaation joka päivä uudestaan. Mutta muuten kyllä menisin tämmöiseen juttuun mukaan uudestaankin. Mielelläni kyllä peli-alalle menisin töihin pidemmäksikin aikaa ;D

Ennen jälkeen 5 vuotta

Netissä näkee tietyin väliajoin haasteen missä pitää piirtää uusiks joku kuva jonka on tehny 10 vuotta sitten. En jaksanu alkaa penkomaan mitään niin vanhoja juttuja (ne on niin noloja että ne ansaitsee kyllä ihan oman blogimerkinnän, sit jos joskus ois taas toimiva skanneri) niin löysin viis vuotta sitten piirtämäni hienon kollaasin kaikista cooleista pelihahmoista joista tykkäsin siihen aikaan. No tykkään vieläkin, mutta en ehkä näitä hahmoja valitsisi tällaiseen kuvaan jos nyt piirtäisin. Mutta, tässäpä vanha ja uusi versio.

Isokuva Isokuva-ver2

Omia huomioita: nykyään jaksan ettiä reffi-materiaalia (ennen piirsin hahmoja muistin perusteella, toisaalta ei ollu kätevästi kännykkää millä ois päässy nettiin googlaamaan), osaan piirtää koneella (oishan tään voinu tehä uusiks samoilla välineillä mutta epäilen että ois tullu ihan näin ammattimaista jälkeä), ennen en jaksanut panostaa taustoihin mutta harvemmin jaksan kyllä nykyäänkään, että ehkä jotkin asiat eivät muutu (pikkuhiljaa kyllä oon alkanu opettelemaan taustojen tekoa vähän tasaväriä/gradienttiä monimutkasemmiks että jäis tavaks).

Tämä oli hauska projekti, vaikka olen kyllä tavallaan piirtänyt uusiksi vanhoja omia lemppareita joko tietoisesti tai tiedostamatta. En kuitenkaan oikein harrasta kuvia joissa on monta hahmoa yhtä aikaa niin kylläpä tässä oli hommaa! Jos joku on tällaista miettinyt tehdä itse niin kannattaa kokeilla, huomaa että kyllä sitä on huomaamattaan kehittynyt.

Pelikatsaus: Life is Strange

 

lifeisstrange051

Oon ollu viime aikoina vähän epävarma että mikä tämän blogin identiteetti oikein on, ja sen takia on ollu vähän hankala tehdä päivityksiä. Sitten päätin lukee koko blogin alusta asti läpi ja tajusin että eipä tässä mitään pohdittavaa olekaan, jatkan vaan mitä oon aina tehny ;D

Yks asia mitä oli yllättävän mielenkiintoista lukea omasta mielestä oli nuo Top 15 Peliäni -jutut. En ala mitään uutta listaa kyhäämään nyt tähän hätään, mutta ajattelin tehdä tämmöisiä yksittäisiä merkintöjä joistakin peleistä mitkä on tehny viime aikoina vaikutuksen minuun. Aloitetaan Life is Strangella.

Ostin pelin aika äkkiä sen jälkeen kun sain nykyisen koneeni (eli oikeasti semmoisen koneen millä pystyy pelaamaan jotain) enkä ollut aiemmin erityisemmin pelannut mitään tämän tyylisiä pelejä. LiS:ssä päähenkilö Max on palannut pelin alussa kotikyläänsä keskelle ei mitään ja aloittanut koulun valokuvauslinjalla. Kesken päivän hän päätyy näkemään kun vessassa eräs oppilas ammutaan ja hän oppii vahingossa pysäyttämään ja kelaamaan aikaa taaksepäin. Hän estää murhan tapahtumisen ja alkaa selvittämään vanhan ystävänsä kaverin katoamista ja mitä kaikkea salaliittoja siihen kuuluu.

Peli on siis tavallaan kävelysimulaattori, koska ei pelissä oikein muuta tehdä kuin kävellään, puhutaan ihmisten kanssa ja välillä leikitään ajan kanssa esim. käydään samoja keskusteluja ihmisten kanssa vastaten eri tavalla. Välillä peli ilmoittaa että joillakin teoilla on tarinan kokonaisuudelle suurikin merkitys, joten kannattaa miettiä tarkkaan että mitkä ovat järkeviä valintoja. Mutta toisaalta aina ei voi tietää mikä on paras vaihtoehto, sillä harvemmin sitä on. Valinnat vaihtelevat välillä ”kasteletko huonekasvisi” ”ammutko tämän tyypin”. Tietyissä kohdin peliä tulee sellaisia valintoja vastaan että kyllä piti miettiä useampi minuutti ja käydä jääkaapilla kun oli sellaisia tilanteita.

LiS on erittäin nätti peli. Hahmot saattavat näyttää aina välillä vähän pökkelömäisiltä, mutta kokonaisuus on erittäin tyylikäs ja paikat ovat kauniita. Juoni piti kiinnostavuuteni yllä ja loppupuolella alkaa tapahtumaan sellaisia asioita että ei pystynyt lopettamaan. Suoraan sanottuna en hirveämmin välittänyt päähenkilön Maxin enkä hänen ystävänsä Chloen hahmoista, mutta eipä se kokonaisuutta haitannut sillä hahmoja tässä pelissä riittää. Omaksi lemppariksini nousi koulukiusattu Kate Marsh, jolle kannattaa olla kiltti pelin alkupuolella tai sitä saattaa joutua katumaan… Meinasi nimittäin tulla sydänkohtaus ja itku päästä tietyssä kohdassa. Ja pelin musiikit on kanssa tosi hyvät ja sopivat tunnelmaan. Tuossa ylempänä ehkä lemppari pelin soundtrackista, mutta aika moni muukin on päätynyt kännykkääni.

Vaikea kertoa enempää ilman että alan spoilaamaan juonesta liikaa. Pelin saa ostettua Steamista taikka pleikkarille. Vähän aikaa sitten tuli myös pelille prequel missä Chloe on päähenkilö, mutta odottelen että se tulisi vähän halvemmaksi tässä vuoden aikana 😀 Jos diggaa esim. Telltalen pelejä niin kannattaa kokeilla. Saattaa jättää arvet pelin lopussa, mutta itse tein mielestäni oikeat valinnat.  Itsa good gaem.

Top 15 Peliäni -haaste #2.

Legend of Zelda: Wind Waker.

windwaker031

Kakkosen ja ykkösen olisin voinut laittaa jaetulle ykkös-sijallekin, koska molemmat pelit on minulle tärkeitä, mutta joskus ajattelin että ”lempipelini on ”—-” ja sillä sipuli”. Eli tämä on kakkosena ihan vaan sen takia, mutta on se silti tavallaan ykkönen.

Wind waker on siis kaikista maailman zelda-peleistä minun lempparini. Olin kyllä pelannut aiemmin muitakin, mutta tämä oli se semmoinen mikä kolahti. Itse asiassa siihen miksi pidän tästä pelistä niin paljon liittyy eräs muisto lapsuudesta ja nykyisyydestä. Viidennellä luokalla olin musiikkiluokalla, ja meillä oli viikonloppu-soittaleiri. Lauantaina sattui olemaan synttärini ja olin pyytänyt synttärilahjaksi tätä peliä. Kun lähdin kotia kohti, oli täydellinen aurinkoinen talvipäivä. Kotiin päästyäni kaikki sukulaiset olivat käymässä ja sain tämän pelin lahjaksi isältä. Muistan että pelotti pelata koska en ollut koskaan pelannut aiemmin mitään 3d-peliä, ja olinkin tosi huono. Taisin vielä alkaa pelaamaan kesken juhlien enkä muista mitä silloin muuta edes tapahtui kun että pelasin (hähäh). Mutta olin koukussa ja pelasin ala-asteen aikana pelin läpi useita kertoja. Tasan kymmenen vuotta myöhemmin peli julkaistiin HD-remakena Wii U:lle (alkuperäinen siis Gamecubella) ja ajattelin että ”meh, mulla on se jo cubella en osta uuestaan”. Sitten synttärit yllätti ja käytiin kavereitten kanssa Gamestopissa, ja siellä minä sen näin. Ylä-hyllyllä komeili limited edition-pakkaus missä tuli sekä peli että figuuri. Katselin sitä hetken, ja sitten tajusin että sain sen pelin lahjaksi TASAN kymmenen vuotta sitten synttäreinäni. Meinasi tulla vedet silmiin kun menin kassalle. Kun pääsin peliä vihdoin pelaamaan niin sitten ne vedet tuli silmiin.

Peli alkaa kun päähenkilö Link herää siskonsa herätykseen, koska Linkillä on syntymäpäivä (voi olla syy miksi pienenä tämä kolahti kun oli omat menossa ympärillä). Sitten tapahtuu kaikenlaista ja lopulta jättiläislintu tulee ja kidnappaa Linkin siskon. Link lähtee merirosvojen avustuksella pelastamaan siskoaan, mutta epäonnistuu surkeasti ja päätyy tapaamaan puhuvan veneen joka pystyy auttamaan jos Link auttaa häntä etsimään kolme helmeä jotka on suojeltuina ympäri maita ja mantuja.

Pelin maailma on käytännössä 90% merta, ja kaikki maailman ihmiset asuvat pikkuisilla saarilla. Saarien väliä matkustetaan veneellä, ja matkustamista on todellakin paljon. Tästä on monelta ihmiseltä tullut paljon valitusta, mutta itseäni se ei koskaan ole haitannut. Merestä löytyy vaikka mitä kiinnostavaa saarien väleillä, kuten sukellusveneitä ja jättiläismustekaloja ja tähystystorneja mistä löytyy örkkejä ja aarteita. Joku on sanonut että kaikista zelda-peleistä juuri Wind waker on se missä tuntee eniten olevansa seikkailulla, ja olen samaa mieltä. HD-remakessa itse asiassa pystyi saamaan purjeen mikä nopeuttaa veneen liikkumista jotain kolme kertaa, mutta kun pelasin remakea ekan kerran niin en edes muistanut hakea sitä koska olin niin innoissani. Mutta eniten tässä pelissä tykkään nykyään siitä että minkälainen kasvutarina Linkillä on. Alussa hän on vain poika joka elelee rauhassa mummonsa ja siskonsa kanssa saarella kaukana kaikesta, kunnes joutuu tilanteeseen jossa hänen täytyy näyttää rohkeutensa ja pelastaa siskonsa vaikka ei tiedä miten. Spoilerina tämä puhuva vene jonka Link löytää aikoo käyttää Linkiä kukistamaan Ganonin (joka on useimpien zelda-pelien pääpahis), ja kun veneeltä kysytään jossain vaiheessa että onko Link valittu sankari tähän hommaan, hän vastaa että ei ole. Pelin edetessä Link kasvaa omilla teoillaan täksi sankariksi. Hänellä ei ollut kohtalonaan olla mitään tavallista suurempaa. Mutta hänen täytyi olla että pystyi auttamaan niitä jotka apua tarvitsivat. Ja minusta se on aika inspiroivaa, koska monesti peleissä ja elokuvissa päähenkilöt ovat aina ”valittuja” tai jotain semmoista, mistä tulee sellainen mielikuva että mitä väliä millään päähenkilön tekemisillä on jos kohtalo on hänet valinnut tekemään näin niin eikö se sitten joka tapauksessa tapahdu?

Lisäksi pelin maailma on erittäin kaunis. Merellä seilatessa päivä vaihtuu yöksi ja aurinko laskee ja nousee. Hahmot ovat toisistaan erottuvia ja miellyttäviä. Kuvassa lentävä Medli varsinkin on yksi oma suosikki zelda-pelihahmoistani. Ja tietty musiikit ovat ihan että oh jeah. Joo, tämä peli merkitsee minulle paljon, ja nykyään pelaan sen läpi aina noin vuoden välein. Viimeksi yritin tehdä kaiken mitä vain pystyi, mutta sitten feilasin jossain vaiheessa niin pitää tänä vuonna yrittää uudestaan. Ja näin vielä netistä yhden kohdan mitä en ole ennen aiemmin koskaan tiennyt. Että yllätyksiä löytyy vielä reilun kymmenenkin vuoden jälkeen! Peli on ihan 10/10 ja sydämiä, pelatkaa jos vaan suinkin pystytte.

Top 15 Peliäni- haaste #10

Metroid Prime

https://www.youtube.com/watch?v=Ak_p3Oqov08

IMG_20150404_122821En tykkää tehä näin tarkkaa jälkee mutta vaihtelu virkistää.

IMG_20150404_122843Onneks on Samus-amiibo mallina. Oon huono kattomaan reffi-kuvia.

IMG_20150404_144904Mitähän tästäkin nyt tulee. En oo ennen tehny tämmöstä kuvaa saati sitten värittäny.

metroid149Metroid Prime on ihan syystäkin monen mielestä kaikkien aikojen paras peli. Itse en aluksi oikein tästä innostunut koska FPS-tyyli ei kiinnostanut, mutta ostin sitten kuitenkin ja ihastuin.

Peli alkaa sillä että päähenkilö Samus Aran päätyy Tallon IV -planeetan ympärillä pyörivään alukseen ja tutkii siellä ja sitten räjähtelee paikat ja AAAARRGHHH KARKUUN TÄÄ RÄJÄHTÄÄ 3 MINUUTIN PÄÄSTÄ ja sitten mennään Tallon IV :lle ja seikkaillaan. Pelissä siis laskeudutaan tuntemattomalle planeetalle ja sinä itse olet luultavasti ainut ihminen koko planeetalla. Luultavasti. Koko pelissä ei käydä yhtään keskustelua tai dialogia. Koska olet yksin.

Metroid-pelit ovat kuuluisia siitä että ne luovat aivan täydellisen yksinäisyyden tunteen. Kukaan ei auta eikä ole opastamassa. Kaikki pitää tehdä itse. Ja tässä pelissä tulee eksyttyä paljon. Mutta se ei haittaa koska koko maailma on kiinnostava ja hieno paikka ja eri alueiden tutkiminen on kiinnostavaa ja jännää eikä kovin moni peli pysty luomaan samanlaista tunnelmaa.

Peli on siis äkkiseltään katsottuna First Person Shooter eli mitä kaikki mahdolliset räiskintäpelit nyt yleensä ovatkaan, mutta tässä pelissä ei keskitytä siihen että tapetaan kaikki mikä liikkuu vaan pitää katsella ympärilleen ja miettiä ja tutkiskella. Ja tutkiskelu palkitaan koska peli on täynnä kaikkea semmoista pientä minkä löytämisen eteen pitää tehdä töitä. Ja tietenkin vihollisiakin tulee vastaan ja kaikilla on omat heikkoudet ja tavat millä ne päihitetään ja tietenkin on bossi-tappelut mitkä on toinen toistaan hienompia. Erityisesti nuorempana kun pelasin niin alku ja keskivaihe oli hienoa ja jännää ja haastavaa, mutta sitten pääsin kuuluisalle Phazon Minesille. Phazon siis on myrkkyä mikä tuli meteoriitin mukana planeetalle ja tuhosi siellä eläneen sivilisaation ja nyt tuhoaa pikkuhiljaa koko planeettaa ja pahikset yrittää kaivaa sitä maan uumenista että voi tehä siitä kaikkee häijyä. Koko kaivos on täynnä kaikkein pahimpia vihuja mitä löytyy, musiikki on painostava, save-paikkoja on hyvin rajallisesti ja koko ajan tuntuu siltä että kuolee. Ja sitten tietenkin viimeinen lopari eli itse Metroid Prime (jos joku ei vielä tiedä niin Metroidit ovat semmoisia pieniä tappavia otuksia eikä päähenkilön nimi). Ja voi että huusin ja raivosin kun en pärjännyt koska tätä vastaan piti käyttää kaikki kikat mitä vaan keksi ja löysi ja pystyi ja sitten tuli vielä viimeinen muoto ja waaaaaaaaaaa. Mutta pääsin läpi. Ja alotin samantien uudestaan. Nyt ku pelasin muutama kuukaus sitten koko pelin uudestaan niin ei se ollu niin vaikee. Hmm….

https://www.youtube.com/watch?v=7RWI3-8N_-Y

Tämä peli siis korkkasi top kympin, ja vaikka on erittäin hieno peli niin se on hieno peli pelillisesti, kun taas itse välitän enemmän hahmoista ja juonesta. Mutta upea peli on. Metroid Primeä ei voi koskaan kehua liikaa.