Pelikatsaus: Dark Souls 2

Majulablog

Taustamusa: https://www.youtube.com/watch?v=5i_enopHsqg&t=2277s

Dark Souls oli kaiken kuulemani perusteella maailman huonoin peli ja totesin että en sitten vissiin tule sitä pelaamaan maineensa takia. Kuitenkin kuten Dark Souls 1 kanssa kävi, olin pelannut Bloodbornen samoilta tekijöiltä ja ostin koko Dark Souls trilogian halvalla, joten päätin sitten ykkösen jälkeen aloittaa kakkosen sillä periaatteella että ei se nyt niin huono voi olla. Vastaus saattaa yllättää.

Peli alkaa kun pelaajahahmo saa kuolemattomuuden-kirouksen, saman joka vaivasi ensimmäisen pelin valtakuntaa. Nyt ollaan kuitenkin ihan toisessa kuningaskunnassa, mutta asiat ovat ihan yhtä huonosti. Pelaaja on saanut kuulla että tästä paikasta löytyisi parannuskeino kiroukseen ja haluaa parantua ennenkuin hän unohtaa perheensä, muistonsa ja lopulta itsensä kun kuolemattomuus jäytää hänen ihmisyyttään ja tekee hänestä onton ihmisraunion. Kuvassa oleva paikka ”Majula” toimii koko pelimaailmaa yhdistävänä alueena johon pelaaja palaa useampaan otteeseen. Paikka kuvaa koko pelin tunnelmaa täydellisesti. Surumielinen, raunioitunut valtakunta jossa on vähän toivoa tulevaisuudelle, mutta tuoden samalla lohtua niille jotka vielä ovat elossa. Majula on paikka johon pelin aikana tavatut hahmot kerääntyvät ja heidän tarinansa kehittyvät pelin edetessä. Kaikkien hahmojen tarinat ovat kylläkin lopulta melko traagisia, kuten kirottu seppä joka on unohtanut mitä tuli maasta etsimään ja jonka tytär tuli etsimään isäänsä mutta ei tiedä että tämä kyseinen henkilö on vieressä asuva kyseinen seppä.

Pelaaja ajelehtii ympäri maita ja mantuja saaden lopulta tietää että hänen täytyy kerätä neljä sielua jolloin hänestä tulee maan uusi valtias. Edellinen kuningas on kadoksissa ja valtaa pitää hänen puolisonsa kuningatar. Pelin aikana annetaan vihjeitä siitä mikä kuninkaan kohtalo on ollut ja mitä hän on tehnyt. Kauan sitten kuningas varasti jättiläisiltä merten takaa jotain, mikä aiheutti sodan joka runteli maan ja jonka tuloksena kuolemattomuuden-kirous tuli maahan. Kaikista yrityksistä huolimatta tämä johti kuningaskunnan tuhoon ja kuningas katosi. Pelaajan lopulta löydettyä kaikista pimein ja unohdetuin hautakammio syvällä maan alla, pelaaja vihdoin tapaa kuninkaan uskollisimman palvelijan jota vastaan taistellaan. Taistelun aikana pelaaja voi miettiä että miksi tämä henkilö on missä on, kaukana maan alla paikassa johon on haudattu maan ylimystö jo vuosisatojen ajan. Palvelijan kaaduttua taistelussa päästään hautakammion viimeiseen huoneeseen. Pelaajaa odottaa valaisematon huone, jossa valtavaa miekkaa raahaten edestakaisin kävelevä kuningas vaeltaa edestakaisin. Kirous on vallannut kuninkaan mielen jo kauan sitten eikä edes hyökkää pelaajan kimppuun koska on jo niin kaukana ihmisyydestä. Mutta pelaajasta ei voi tulla uutta valtiasta kuningaskunnalle jos vanha hallitsija on vielä elossa. Tämä hetki sai minut tajuamaan miten hyvä tarina pelissä on ja se onkin pelin suurin vahvuus. Tarinan avautuessa pelaajalle, myös pelaaja alkaa jo unohtamaan että miksi tuli kuningaskuntaan. Tämäkö oli hänen tavoitteensa? Itse ainakin olin jo unohtanut koko perheen ja alkuperäisen tavoitteen tässä vaiheessa peliä ja se onkin varmasti ollut tarkoitus. Pelaaja itse saa maistiaisen siitä miltä kuolemattomuuden-kirous tuntuu.

Pelattavuudeltaan kuitenkin peli on vähän niin ja näin. Peli toimii samoilla tavoin kuin edellinenkin peli, mutta pienin muutoksin jotka eivät ole ihan ansaittuja tai tarvittuja. Vihollisten iskujen väistäminen on toisinaan hankalaa, vihollisia on aivan liikaa, bosseja on liikaa ja suurin osa aivan turhia ja edellisen pelin tuoma maine ”pelistä jossa tulet kuolemaan paljon” on jostain syystä otettu tahallaan osaksi pelisuunnittelua ja jotkin kohdat pelissä tuntuvat epäreiluilta. Mutta pelin tarina ja maailma ovat erinomaiset. Myös (ainakin trilogian mukana ilmaiseksi tulleet) pelin DLC eli lisäsisältö on erinomaista, sillä kaikissa kolmessa matkustetaan aina yhteen uuteen pienempään kuningaskuntaan jossa nähdään miten asiat ovat kussakin pilalla. Myös näiden boss-tappelut ovat mielestäni jopa pelisarjan parhaimmistoa, varsinkin musiikkien puolesta jos muuten perus-pelin musiikit eivät jääneet mieleen. 

Dark Souls 2 on mainettaan parempi, mutta ymmärrän kyllä sekä niitä jotka peliä haukkuvat että niitä jotka pelistä pitävät. Itse kuuluisin enemmän peliä puolustavien joukkoon, vaikka muutaman kerran meinasikin mennä hermot peliä pelatessa. Mutta tämä peli kuitenkin osoitti että vaikka jokin asia yleisen mielipiteen mukaan on huono tai surkea, kannattaa vain lopulta luoda itse oma mielipide asiasta omalla kokemuksella. Arvosanaksi annan vaikka 7.5/10, sillä pelin huonot puolet ovat todella huonoja, mutta hyvät puolet todella hyviä. Suosittelen kokeilemaan jos on ollut samassa käsityksessä kuin minä aikoinaan.

Pelikatsaus: Dark Souls

nitosmall

 

Taustamusa: https://www.youtube.com/watch?v=ptiPK7Cdi8Y

En ole hetkeen näitä tehnyt ja tässä kuussa on jäänyt päivittämättä kun on ollu kiirettä, mutta tästä pelistä meinasin jo aiemmin tehdä pelikatsauksen niin nytpä Halloweenin kunniaks sitten lähtee.

Jos on yhtään tietoinen nykyisestä peli-skenestä niin vaikeista peleistä puhuttaessa tykätään niitä rinnastaa aina jonkin tietyn genren ”dark soulsseiksi”. Tämä johtuu siitä että ensimmäisen Dark Souls-pelin aikoihin Nintendo Wii ja muut helpommin lähestyttävät pelit olivat muodissa ja videopelejä yritettiin saada myytyä entistä isommalle yleisölle. Tällöin pelien vaikeusasteetkin olivat matalia kun monia pelejä suunniteltiin niin että kuka tahansa iästä ja kokemuksistaan peleistä huolimatta pystyisi pelaamaan. Mutta sitten tuli Dark Souls. Peli joka ei armoa antanut ja ihastutti synkällä maailmallaan, tarinallaan ja vanhan koulukunnan pelattavuudellaan. Kyseinen peli ei pitele pelaajan kädestä kiinni ja ohjaa oikeaan suuntaan vaan heittää hänet karuun maailmaan jossa kysymyksiä herää enemmän kuin niihin saa vastauksia. Dark Souls oli myyntimenestys ja osoitti että vaikeilla peleillä oli vielä paikkansa markkinoilla. 

Dark Soulsin tapahtumapaikkana toimii Lordran, maa jossa jumalat kukistivat lohikäärmeet ja joiden kuningas Gwyn pitää yllä liekkiä joka palaessaan pitää yllä hänen valtakuntansa loistoa. Näistä ajoista on kuitenkin kulunut sen verran aikaa että maailma on alkanut ränsistyä, ihmiset eivät enää kuole vaan heräävät vain uudestaan henkiin ja jotkut lopulta muuttuvat mielensä menettäneiksi epäkuolleiksi ja eri aikakaudet ovat alkaneet nivoutua yhteen. Pelaajan hahmo herää pelin alussa vankityrmästä ja erään hahmon auttaessa hänet pakoon hän saa kuulla että on olemassa ennustus että yksi epäkuollut tulisi palauttamaan maailman taas ennalleen sytyttäen Gwynin liekin entiseen loistoonsa. Vankilasta ulos päästyään pelaajan nappaa jättiläiskorppi joka vie hänet Firelink Shrineen (paikka jossa yllä oleva musiikki soi) ja muita neuvoja ei sitten annetakaan. Pelaaja saa päättää ihan itse miten lähtee ympäröivää maailmaa tutkimaan ja mitä hänen ylipäänsä tulisi tehdä. 

Dark Soulsin maailma on synkkä, keskiaikaiseen fantasiaan sijoittuva masentava maailma jossa vastaan tulee kaikki fantasiasta tutut naamat kuten jättiläisrottia, luurankosotilaita, lohikäärmeitä ja liskomiehiä. Pelissä ei hirveämmin musiikkeja kuulu ja ihmisiä jotka eivät yritä tappaa pelaajaa on harvassa. Kun itse pelasin peliä ensimmäistä kertaa, oli yksinäisyys lähes piinaava. Kuljin ties missä ja kuolin koko ajan enkä ollut varma meninkö edes oikeaan suuntaan. Niin siitä pelin vaikeudesta. Pelaaja voi käyttää asetta lyömiseen tai taikoa tulta tai ”arcanea”, väistää tai käyttää kilpeä vihollisen hyökkäyksiin tai mitä parasta, juosta karkuun. Hauskuun tulee siitä että mitä tahansa pelaaja voi tehdä vihollisille pätee myös häneen itseensä. Pelin alussa pelaajalla on 5 juomaa joilla pelaaja voi parantaa itseään, mutta jotkut viholliset tykkäävät ottaa myös hörppyjä kesken tappelun. Jos pelaaja lyö vihollista selkään niin se tekee enemmän vahinkoa hienon animaation kera, mutta sama pätee myös jos vihollinen tekee niin pelaajalle. Peli on haastava, mutta ei epäreilu (tai no, mitä nyt muutama kohta voisi olla vähän reilumpi). Dark Soulsissa jokainen vihollinen voi olla se viimeinen eikä mitään tulisi aliarvioida. Kuolema on koko ajan lähellä eikä pelissä kannata säntäillä päättömästi jos haluaa pysyä hengissä tai päästä eteenpäin.

Yksi pelin tunnetuimpia ominaisuuksia ovat nuotiot. Nuotioilla voi tallentaa pelin ja käyttää sieluja, joita saa vihollisia päihittämällä, levelien saamiseen, mutta samoja sieluja käytetään myös ostamaan tavaroita kauppiailta ja mitä parasta, jos pelaaja kuolee niin hän menettää kaikki sielut mitä hänellä sillä hetkellä oli. Mutta pienenä twistinä on että jos pelaaja pääsee uudestaan paikkaan jossa hän viimeksi kuolee, voi hän saada kaikki menettämänsä sielut takaisin. Tämä toimii kuitenkin vain kerran. Tuntien työ voi mennä tuosta vain hukkaan jos on varomaton ja välillä aivan huomaamattaan onkin kerännyt muutaman levelin arvosta sieluja mutta nuotiota ei ole näkyvissä ja sitten pitää vain painaa eteenpäin toivoen että sellainen jostain löytyisi. 

Pelin koukuttavin osa onkin sitten boss-tappelut. Monesti käy niin että autuaana kävelee jonkun nurkan taakse missä ei ole ennen käynyt ja sitten alkaakin kuorolaulu soimaan ja jostain pärähtääkin paikalle joku jättiläisörkki joka tappaa pelaajan yhdellä iskulla. Sitten seuraavat kolme tuntia meneekin siinä kun pitäisi päästä eteenpäin mutta kun ei vaan meinaa pärjätä. Sitten joko opetellaan bossin kaikki mahdolliset iskut ulkoa tai kokeillaan jotain toista taktiikkaa. Ja voi sitä tunnetta kun sen sitten saa lopulta piestyä. Olin Dark Soulsia pelatessa jo mennyt Bloodbornen läpi (joka on myöhemmin samoilta tekijöiltä tullut, tavallaan vähän vaikeampi ja paljon hiotumpi peli) joten arvelin että ei tämä nyt enää niin vaikea voi olla. Mutta otin kyllä turpaan lähes jokaisessa bossissa. Pari kertaa tuli vastaan sellaisia vastuksia että en uskonut että pääsisin pelissä eteenpäin. Mutta pääsin kuitenkin, kun en vaan antanut periksi. En ole kyllä saanut ikinä vastaavanlaisia adrenaliiniryöppyjä kuin silloin kun olen kaikkein vaikeimmista vastuksista päässyt. 

Dark Souls antaa pelaajan harhailla, tutkia, tehdä itse omia teorioita pelin tarinasta ja hahmoista ja jättää lopulta kysymään ja haluamaan lisää. Tokihan netistä löytyy selitykset lähes kaikille pelin hahmoille ja näiden motiiveille, mutta monesti asiat on jätetty vähän tulkinnanvaraisiksi juuri siksi että pelaaja voi tehdä itse omat johtopäätöksensä. Dark Souls on kuin joku NES- tai alkukantainen PC -peli moderneilla grafiikoilla ja pelattavuudellaan koska ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi vastaan tulee. Ja se siinä onkin niin hienoa. En ala paljastamaan mitään sen kummempia yksityiskohtia, mutta peli on kokeilun arvoinen ja jos hermot kestävät niin kyllä se kannattaa läpikin pelata. Moderni klassikko, yksi videopelien merkkiteoksista, olisi 10/10 mutta muutama kohta kaipaisi hiomista joten 9,9/10 riittänee.